Salpa-Jukola 1/3: Jukola-henkeen tutustumassa

Veni, vidi, vici. Tulimme, näimme ja voitimme. No emme aivan kaikkia, mutta juuri sen verran kuin halusimmekin. Team HeiaHeia.com taisteli seitsemästä ensikertalaisesta koostuneella joukkueella komeasti tuhannen parhaan joukkoon, eli taakse jäi hieman päälle 500 joukkuetta – ei hassummin siis! Mutta miten tämä kaikki tapahtui? Sujuiko seikkailu ongelmitta ja millaisia kokemuksia lopulta jäikään käteen? Jukolan jälkimainingeissa julkaisemme kolme blogikirjoitusta, joista löytyvät vastaukset näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin.

Tässä ensimmäisessä osassa kerrataan miten viikonloppumme kokonaisuudessaan sujui, puuttumatta vielä kuitenkaan tarkemmin itse kilpailusuoritukseen. Mitä uutta ensikertalaiset joutuivat valtavassa urheilutapahtumassa oppimaan ja pääsimmekö lopulta käsiksi kuuluisaan Jukolan henkeen?

Kamat kasaan ja menoksi

Mukaan tarvittavia varusteita oli kerrattu ja toisteltu jo hyvissä ajoin ennen lähtöä. Vaatetus, suunnistusvarusteet, pyyhe, makuupussi ja sen semmoista hyödyllistä tuli itse kunkin muistaa napata mukaan. Itse olin tietysti päällepäsmärinä muistutellut joukkuekavereita äänekkäimmin, joten olikin kohtalon ivaa että unohdin lopulta itse pyyhkeen kotiin. Onneksi tiiviissä joukkueyhteisössä sosialismi kukkii ja kaikki on yhteistä. Myös pyyhkeet.

Olimme sopineet edeltävällä viikolla autojaot, ja lopulta kaksi autoa starttasi suurin piirtein samoihin aikoihin kohti Virolahtea – kyydissä seitsemän miestä varusteineen sekä puolijoukkueteltta, jonka Leo oli partiolippukuntansa kautta meidän käyttöömme varannut. Matka alkoi joutuisasti ja hyvissä tunnelmissa, eivätkä edes aamupäivän rankat sadekuurot latistaneet tunnelmaa.

Tavarat liikkuivat tehokkaasti autoilta telttapaikalle.

Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi valikoitui Kuninkaantien ABC. Urheilueväiden ostamisen lisäksi otimme ilon irti talon noutopöytälounaasta, sillä tankkauksistahan se urheilija elää. Lopuksi vielä laitoin komeat tiimipaitamme jakoon, jotta kaikki olisivat heti perille saavuttaessa valmiita tunnustamaan väriä.

Matka jatkui joutuisasti aivan perille saakka, ja ilmeisesti lähtöaikamme valikoitui juuri sopivasti siten, että vältimme pahimmat ruuhkat aivan loppumetreille saakka. Sadekin oli jo ehtinyt tauota, mutta parkkialueeksi tarkoitettu pelto oli silti ehtinyt muuttua mutaiseksi taistelutantereeksi. Ihme kyllä, saimme taisteltua automme parkkiin ja vieläpä peräkkäin. Joukkueen imagoa pääsimme kohottamaan pelastamalla jumiin jääneitä autokuntia komeat oranssit paidat päällämme.

Teltta – pystytä!

Jukolan ensimmäinen suunnistustehtävä oli löytää reitti autopaikalta telttapaikalle. Oikeat tilukset löytyivät varsin vaivatta, mutta täsmälleen oikean telttaruudun löytäminen olikin yllättävän suuri haaste. Pienen mittailun, arvuuttelun ja kyselyn jälkeen selvisi että toinen joukkue oli jo ehtinyt parkkeeraamaan telttansa meidän ruutuumme. Sopeutuvaista sakkia kun olemme, niin päätimme tyytyä heille jyvitettyyn paikkaan, joka muuten oli paljon tasaisempi kuin oma paikkamme. Emme valita.

Puolijoukkueteltan pystytys oli armeijan harmaista tuttua puuhaa itse kullekin tuttua puuhaa, mutta tuskin olisimme siltikään saaneet telttaa pystyyn yhtä särmästi, jollei Leo olisi ohjannut toimiamme alusta loppuun. Asetetusta aikamääreestä hieman jäätiin, mutta pienen tihkusateen takia päätimme kuitenkin jättää teltan pystyyn ja harjoitella pystytystä uudestaan paremmalla ajalla.

Teltta on pystyssä ja ilmeet sen mukaisia.

Seuraavana ohjelmassa oli kisakeskukseen tutustuminen. Harjun oppimiskeskuksen maille pystytetty kisakeskus ei ollut ihan pieni pala purtavaksi – ainakaan näin ensikertalaisten näkökulmasta. Ihmeteltävää riitti niin Puolustusvoimien kalustossa, vaihtoalueessa, valtavissa ruokajonoissa kuin legendaarisessa mallasrastissakin. Tässä vaiheessa oli jo aika toisen tankkauksen, ja nälkä kasvoikin sopiviin mittoihin satapäisissä jonoissa omaa maksuvuoroa vartoessa. Hieman hintaviakin kisakeskuksen herkut olivat, mutta varsin herkullisia siltikin.

Lähdön huumaa

Muiden puolesta en voi puhua, mutta ainakin itselleni Jukolan lähtö jäi mieleen melkeinpä koko viikonlopun komeimpana yksittäisenä hetkenä. Laskeva aurinko ei enää valaissut lähdön jyrkkää ylämäkeä täydellä tehollaan, ja hetki ennen lähtölaukauksia syttyivät myös kilpailijoiden otsalamput. Muutaman sekunnin täydellinen hiljaisuus ja lopulta ensimmäisen osuuden juoksijat päästettiin metsään komean sarjatulen saattelemana.

Laurikin ehti komeasti lähtökuoppiin, vaikka hetken verran tilanne näyttikin aavistuksen huolestuttavalta. Illalla aikaa paloi ennen kaikkea kilpailunumeroiden kiinnittämiseen sekä joukkuekuvien räpsimiseen, ja siksipä monet kriittiset lähtövalmisteluihin kuuluvat toimet jäivät hieman viime tinkaan.

Lähtölaukaus on pärähtänyt ilmoille käynnistäen avausosuuden.

Kolmannen osuuden hoidettavakseen saanut Tommi painui vetelemään hirsiä heti lähdön jälkeen, mutta me muut vielä valvoimme seuraten Laurin ja muiden suunnistajien etenemistä pimenevässä metsässä. Yksi osuuden kohokohdista oli komean oranssipaitamme ilmestyminen ruutuun eräällä TV-rastilla. Lauri oli napsinut jo läjän päänahkoja, ja me muut otimme kaiken ilon irti medianäkyvyydestämme. Samalla Leo jo valmistautui omaan osuuteensa, ja me muut aloimme suunnitella nukkumaanmenoa. Joukkueemme ensimmäistä vaihtoa jäimme kuitenkin vielä todistamaan.

Uneton yö

Jukolan yö on kriittinen osa Jukolan henkeä. Pitkälti siksi että se on yönä samanaikaisesti kamala ja upea. Nukkuminen olisi ennen parin tunnin urheilusuoritusta arvostettava ylellisyys, mutta Jukolassa ei nukuta. Siitä pitävät huolen ainakin läpi yön alueella pauhaavat kilpailun etenemisestä kertovat kuulutukset, edestakaisin teltassa ravaavat yöosuuksien juoksijat sekä kamiinattomassa teltassa hyisestä ahdistavan polttavaan eri vuorokauden aikoina muuttuva lämpötila.

Toisaalta miksipä sitä turhia nukkuisikaan, kun tarjolla on suurta suunnistusjuhlan tuntua. Mielenkiintoisinta puuhaa on yrittää pysyä oman joukkueen etenemisestä kärryillä ennen omaa suunnistusvuoroa. Kuulutukset ja tv-kuva seuraavat lähes pelkästään kärkitaistelua, joten meidän tavallisten tallaajien oli tyytyminen kisa-alueelta löytyvien seurantapäätteiden käyttöön. Niihin päivittyy reaaliajassa tieto siitä, milloin metsässä oleva juoksija on saavuttanut tietyn väliaikapisteen.

Vasemmalla parkkialue, oikealla majoitusalue.

Seurantapäätteet ovat suunnistusmaailmassa sama kuin teksti-tv:n seuranta palloilulajien faneille. Näet vain tilanteen ja tulokset, mutta syyt niiden takana jäävät hämärän peittoon. Miksi juoksijalla X kestää niin ja niin pitkään kahden väliaikapaikan välillä? Pummi? Kaatuminen? Väärin leimattu? Keskeytys? Totaalinen eksyminen? Numeroiden seuraaminen näytöltä jättää paljon sijaa mielikuvitukselle, ja samalla ajatukset laukkaavat väistämättä jo omassa osuudessa. Se jos mikä on aitoa Jukolan henkeä.

Oi Team HeiaHeia.com on!

Itse nukuin todennäköisesti pisimmät unet aamuyhdeksän jälkeen, eli sen jälkeen kun Joona ja Mikko olivat startanneet yhteislähdöllä kahdelle viimeiselle osuudellemme. Teltassa oli kutakuinkin sopiva lämpötila, ja kärkijoukkueiden oltua maalissa jo muutaman tunnin olivat kuulutuksetkin rauhoittuneet. Unet katkesivat lopulta siihen, että teltan kuuma ja… noh, maskuliininen ilma kävivät liian tukaliksi. Onneksi niin, sillä nyt ehdimme mainiosti hakemaan aamupurtavaa ennen loppuhuipennusta.

Loppuhuipennus oli tietenkin Joonan ja Mikon maaliintulo. Mikon etenemisen seuraaminen vielä onnistui, mutta Joonan tilanteet eivät mihinkään päivittyneet. Pelkäsimme jo pahinta, mutta ilmeisesti radiohiljaisuus johtuikin vain siitä, etteivät ankkurin ajat päivity ennen kuin kuudennen osuuden juoksija on oman urakkansa päättänyt. Siksi jouduimme vain arvuuttelemaan koska Joona saapuisi maaliin, jos nyt ollenkaan.

Team HeiaHeia.com poseeraa juoksujärjestyksessä.

Tuskin olisimme edes osanneet arvata miten täydellinen kilpailukokemuksemme huipentui viimeisten sankareidemme lähes yhtäaikaiseen maaliintuloon. Tuskin olimme ehtineet huutaen kannustaa Joonan maaliin, kun Mikko jo ilmestyi sillalta loppusuoralle. Kaksi viimeistä oranssipaitaa kruunasi suorituksensa vain vajaan puolen minuutin erossa toisistaan ja lähes samassa pärähti kännykkään myös kummankin osuusajat sekä joukkueen komea loppuaika.

Pakkaus, tankkaus, nollaus.

Vähitellen alkoi myös telttaleirimme purkaminen. Kiire ei ollut, mutta päätimme silti hoitaa itsemme tien päälle hyvissä ajoin. Samalla kurkimme hermostuneena tulosluetteloa, jossa hetken erinomaiselta näyttänyt sijoituksemme oli alkanut valua. Tämä jännitystä tiivistävä ilmiö selittyy aamun yhteislähdöllä, joka sotkee joukkueiden aikoja ja sijoituksia aina siihen asti, kunnes viimeisetkin juoksijat on saatu metsästä kotiutettua.

Tavaroiden pakkauksen jälkeen hyppäsimme autoihin ja aloitimme paluumatkan kohti Helsinkiä. Aivan tähän tarina ei vielä päättynyt, sillä päätimme yhdessä tuumin kruunata reissun oikeaoppiseen jälkitankkaukseen Kotkassa. Pienen harhailun jälkeen löysimme sympaattisen Ravintola Canttiinin, jonka verrattain herkulliset ja erittäin maittavat pöperöt olivat juuri sitä, mitä sillä hetkellä kaipasimmekin. Tulosten seuranta jatkui edelleen, sillä iltapäivällä tavoitteemme tuhannen parhaan joukkoon sijoittumisesta alkoi näyttää yhä tukalammalta.

Vaihtoalue tuli tutuksi niin kilpailijan kuin katsojankin näkökulmasta.

Loppumatkasta nettiin ilmestyivät vihdoin ”viralliset” lopputulokset, joissa komeilimme sijalla 997. Nappisuoritus! Vielä päivää paria myöhemmin sijoitus tippui yhdellä (kukakohan oli saanut protestinsa läpi…?), mutta tavoitteen täyttyminen oli joka tapauksessa varmistunut. Kovin suuri aikakehys meitä ei tuhannen väärältä puolelta erottanut, joten suoritustamme voinee kuvailla tarkasti laskelmoiduksi.

Illalla uupuneen suunnistajan kone alkoi raksuttaa kovin hitaasti. Fiilis oli onnellinen, mutta julmetun väsynyt. Paras palkinto siinä kohdassa taisikin olla sänkyyn kaatuminen suorin jaloin. Taustalla eivät enää kaikuneet kuulutukset, huoneen ovesta ei enää ravannut kuraisia suunnistajia ja lämpötilakin oli juuri tasan sopiva. Onneksi. Nukahtamiseen taisi mennä kymmenen sekuntia.